Uskottava se on - tämän levyn nimi on "Kvantti". Kannesta kun löytyisi muitakin mainioita nimikandidaatteja, kuten "Aiheuttajat" tai lyhyt ja ytimekäs "X". Kyseessä on joka tapauksessa kymenlaaksolaisen Rymäkän uusi julkaisu.
Kvantti tekee selvän pesäeron edelliseen Mitäs pojat tuumattais -levyyn. Molemmat ovat kylläkin seitsemän kappaleen hallittuja kokonaisuuksia, mutta Kvantti tuntuu kaiken kaikkiaan paremmin harkitulta niin kappalevalintojen kuin sovitustenkin osalta. Ohjelmistossa on edelleen sovitettuja kansanlauluja, vahvaa yhteislaulua ja omaa tuotantoa. Uusinta uutta edustavat parhaiten yhtyeen klarinetisti/harmooninsoittaja Ossi Perälän debytoiminen sanoittajana sekä Pirnales-laina "Krapulakatrilli".
Levynkansia voisin moittia sen verran, että soittajien soitintiedot ovat puutteelliset (kuulemma tilanpuutteen vuoksi) ja yhtyeen yhteystiedot sekä levyn loistavimman kappaleen "Hyö veit miun sultsinain" sanat ovat vaikeasti löydettävissä (kyllä - ne ovat painettuna osittain levynkansissa). Kehua niitä voisi puolestaan ympäristöystävällisyyden ja mainion äärimmäisen tilankäytön osalta - tekijätiedotkin löytyvät itse cd:stä.
Rymäkkä oli Kaustisen tämän kesän festivaalien juhlayhtyeenä ja yllätti tarkkaavaisimmankin faninsa vielä levytyksistä edistyneillä sovituksilla. Mitähän tältä kvintetiltä seuraavaksi kuullaanŠ
Juho Koiranen
RRRROCK!!! Paras sana kuvaamaan "& The Pulversin" nimestään tilapäisesti poistiputtaneen Bill Hotan uutukaista - sanan hyvässä merkityksessä. Kaikenkattavasti nimetty "EP" tarjoaa kuunneltavaksi nykyajan kansanlauluja nykyajan tunnelmilla, mutta vanhalla jykevyydellä.
Juhani "Juma" Lautamajan, Jussi Ala-Kuhan ja Pentti Haapasen trio on ainakin tämän levyn ajaksi kasvanut kvintetiksi. Lautamaja on luovuttanut bassotyöskentelyn Juha "Big" Saarisen taitaviin käsiin ja Seko Takamäki huolehtii lyömäsoittimien tuomasta lisäsäväyksestä. Vierailijoita levyllä ovat kitaristi Joel Melasniemi, lyömäsoittaja Antti Lehtinen ja trumpetisti Kari Pelttari.
Sävellykset ja sanoitukset ovat taattua Hotaa ja muutokset ovat kuultavissa nimenomaan soundipuolella. Yhtyeen omalaatuinen musisointi on saanut uutta tuulta alleen ja homma toimii. Tuottajana toimineen, Ultra Brasta tutun Kerkko Koskisen vaikutus on ilmeinen, enkä ihmettelisi, vaikka Bill Hotaa (tässä muodossaan) kuultaisiin vielä vannoutuneimmillakin rock-klubeilla.
Juho Koiranen
Vaikka toisaalta mieli tekisi, Hannu Sahan Mahlaa ei voi kategorisoida yksinomaan kantelelevyksi. Ennemmin levyä voisi kutsua laajaksi esittelyksi aiheenaan monitaituri Hannu Saha. Saha esittäytyy kokonaisuudella kanteletaiturina, säveltäjänä, sanoittajana, sovittajana ja ylipäänsä hyvänä jätkänä. Mahla valuu kansanmusiikin keskustasta äärirajoille maistellen niin klassista musiikkia kuin rokkia ja reggaetakin.
Aina aloituskappale "Trovatskasta" alkaen soitosta huokuu varmuus, herpaantumaton mielenkiinto, omaehtoisuus ja periksiantamattomuus. Aivan kaikesta Saha ei kuitenkaan vastaa yksin. Sävelmistö koostuu Sahan sävellysten lisäksi mm. trad-kappaleista ja sanoituspuolelta mainittakoon edesmennyt Erkki Ala-Könni. Mukana on valtava kaarti laulun taitajista jousikvartetin kautta mitä moninaisimpien soittimien taitureihin. Soittimistosta löytyvät mm. haitari, huuliharppu, oboe, busuki (sähkö- ja akustisversiot), rummut, nyckelharpa ja kitara (myöskin sekä sähköistettynä että akustisena). Levyn tarkoitus onkin lukemani mukaan ollut esitellä kantele (niin pieninä kuin suurina versioinakin) yhtyesoittimena solistisuuden voimakkaan korostamisen sijaan.
Nyttemmin Kansanmusiikki-instituutin johtajana toimivan Sahan menneisyydestä löytyy monia mainioita yhtyeitä, kuten Primo, Fedja Happo ja Salamakannel. Niiden vaikutusta ei ole edes yritetty peittää, esim. "Plässit" ja "Rykälinnun laulu" antavat juuri samanlaisen fiiliksen kuin taannoin Salamakanteleen levyttäminä.
Sovituksellisissa seikoissa Saha osoittaa kuitenkin melkoista luovuuttakin. Yksi mieleenpainuvimmista ideoista lienee "Pärre-Henkassa" kuultava Anni Haapaniemen oboen ja Eero Turkan huuliharpun duetointi.
Koko komeuden päättää Jean Sibeliuksen ja V.A. Koskenniemen "Finlandia-hymni", joka viimeistään varmistaa, että käsissä on alusta loppuun suomalainen levy, josta sekä tekijöiden että kuuntelijoiden sietää olla ylpeitä.
Juho Koiranen
Cugu on kolmas Wimmen ja Rinneradion äänivelhojen, Tapani Rinteen ja Jari Kokkosen levyprojekti. Edellisten lisäksi levyllä häärivät Matti Wallenius ja Pauli Saastamoinen sekä vierailijat perkussionisti Abdissa "Mamba" Assefa, naisjoikaaja Inga Juuso ja ohjelmoija Tommi Lindell. Tuttuun tapaan levy yhdistää ääripäitten elementtejä, intiimiä joikua ja säksättävää teknoilua. Kahden edellisen äänitteen maisemista on siirrytty teräksisempään suuntaan. Edellinen levy Gierran oli vielä selkeän maanläheinen, mutta Cugun sävyt ovat kotoisin tulevaisuuden teknologiakylästä. Toisinaan tuo maisema hiukan masentaa. Ei voi sanoa, että ihmisääni jäisi levyllä jalkoihin, mutta jotenkin se on aiempaa epäitsenäisempi ja johdateltavampi. Joiku tuntuu välillä olevan koneitten talutusnuorassa.
Äärilaidat kohtaavat Cugulla myös maantieteellisessä mielessä. Lappi ja Amerikan meininki paiskaavat kättä Texas -raidalla. Kappaleen kokonaisuus on varsin humoristinen, mutta Texasin rytminen vatkaus alkaa lopulta väsyttää. Vielä amerikoitakin kauemmas kuulijan kuljettaa Suoldni - Dew -raita. Siinä nimittäin kuulen selvän sukelluksen suoraan sfääreihin. Avaruusseikkailu tai aikahyppy tulevaisuuteen alkaa.
Levyn avausraita Eallima bárut - Waves of Life soi avoimesti ja rehellisesti. Vakuuttava tunnelma sopii hyvin levyn avaukseksi. Alusta asti ollaan aivan peruskysymysten äärellä, sillä levy-yhtiön tiedotteen mukaan Wimme joikaa avausraidalla "sukupolvien ketjun, syntymän ja kuoleman aallot". Toinen raita kuulostaa jo aivan toisenlaiselta. Silbabiedju - Silver Cave -nimisen teoksen maailma on salaperäinen ja musiikki hiipii vaivihkaa eteenpäin. Kuulija elää mukana ja odottaa jännittyneenä, mitä tuleman pitää.
Cugu toimii kokonaisuutena hyvin, ja eri tunnelmaiset kappaleet seuraavat toisiaan luontevasti. Osan aikaa Cugu kuitenkin kulkee minun makuuni liian sähköisenä ja metallisena. Joiun ja pulputtavien pohjavirtojen kiehtovuudesta olen kyllä vakuuttunut, mutta ainakin ensimmäisillä kuuntelukerroilla rytmipuolen toisteisuus ja intensiivisyys pikemmin turruttivat kuin aktivoivat mieltä.
Levyn päättää seesteinen Agálas johtin - The Eternal Journey. "Ikuinen matka" on toisaalta melkein kuin kotiinpaluu, niin hyvältä tuntuu kuunnella levollista esitystä. Aggressiivinen rytmihaarniska on antanut periksi ja korvautunut hiljaa suostuttelevalla ja lempeästi eteenpäin houkuttelevalla tausta- ja pohjasykkeellä, jonka päällä ihmisäänen vivahteille on hyvin tilaa. Ehkä on sittenkin parempi olla matkalla kuin saapua määränpäähän, niin kuin vanha viisaus väittää ja kuten matkalla usein, kun jaksaa tarpoa tarpeeksi kauas, voi kohdata jotain yllättävää ja palkitsevaa. Kuuntele siis levy aivan loppuun asti.
Marjo Jääskä
Värttinän kahdeksas albumi Ilmatar vie yhtyettä jälleen uuteen suuntaan. Värttinän kaltaisen pitkän linjan kokoonpanon ehdoton elinehtohan on muutos ja uusiutuminen. Ilmattarella Värttinä on astunut askeleen kohti yksinkertaisuutta. Edelliselle Vihma -levylle tyypillisiä soundivyörytyksiä ei nyt kuulla, painotus on paremminkin akustisella suunnalla.
Levyn nimi kuvaa musiikin sisältöä hyvin. Ilmattaren musiikki on ilmavaa, läpikuultavaa ja selkeää. Sovitukset ovat melko paljaita, eikä kappaleisiin ole tungettu liikaa tavaraa. Kuorossa korkealta ja kovaa -tyyppistä laulua ei liioin kuulla kovin monella raidalla. Laulupuolella on panostettu ennemmin soolo-osuuksiin. Toki kokonaisuudesta löytyy muutamia rempseämpiäkin paloja. Esimerkiksi säestyksetön Käppee säksättää kuin kone, eikä ainakaan tässä yhteydessä haittaa yhtään että kerronnallisuudesta joskus tingitään jännittävien tavutusten vuoksi.
Värttinä on uudistunut myös kokoonpanoltaan. Sirpa Reimanin tilalla laulaa Riikka Väyrynen (nykyisin Timonen) ja pääasiassa haitareita, mutta myös jouhikkoa on pestattu soittamaan Markku Lepistö. Ilmattarella vaihtelua tuovat lisäksi vierailevat muusikot, esimerkiksi Gilles Chabenat, Ismo Alanko sekä tuottajanakin toiminut Hughes de Courson.
Alangon panos Ilmattarella on Äijö -nimiseen kappaleen keskelle sijoitettu käärmeen loitsu. Alangon mörinä toimiikin sävelmässä loistavasti. Loitsiminen laajentaa tunnelmaa, eikä mörinä kuulosta yhtään päälleliimatulta.
Ilmatar tuntuu melko vakavalta levyltä, mihin varmaan osaltaan vaikuttavat varsin intiimit lauluratkaisut ja aiempaa pitemmät kappaleet. Kuulijalta musiikki vaatii keskittyneisyyttä ja tarkkaavaisuutta, muuten huomaa, että levyllinen musiikkia jotenkin vain luiskahti ohi. Arkaainen, jopa karu tunnelma kiteytyy huippuunsa levyn päättävällä Meri -raidalla. Esitys on vakuuttava ja sävelmän lohduttomuuteen eläytyvä kuulija saattaa äkkiä huomata energioidensa kadonneen, tilalle ovat jääneet luopumisen tunteet ja paljas väsymys.
Marjo Jääskä
Laamasen saha ja pumppu -yhtyeeseen kuuluvat Minna Laamanen (saha, narubasso ym.), Raimo Nummela (hanuri ym.), Kuuskajaskari (laulu, mandoliini ym.) sekä Kari Pulakka (kitara). Yhtyeen omakustanne sisältää viisi laulua, jotka kaikki ovat tuttuja muista yhteyksistä (mm. Hectorin Kesäyllätys).
Onkohan niin, että yhtyeen innoittajana on toiminut Tuukkasten veljesten Werner Bros -yhtye? Skifflemusiikin perinteitä kuitenkin vaalitaan. Soittajista huomio kiinnittyy erityisesti Kari Pulakan taitavaan kitarointiin. Laulut on myös äänitetty yllättävän hyvin.
Ohjelmistoltaan levy on kuitenkin keskentekoinen, ja cd lieneekin tehty ensisijaisesti keikkamyynnin vauhdittajaksi. Jos aie on edetä varsinaiseen, levy-yhtiön kautta julkaistavaan levyyn, homma on mielestäni aloitettava uuden ohjelmiston kokoamisesta. Mistä löytyi oma, kiehtova kokonaisidea?
Hannu Virtanen
Mordvalaisen Toorama-yhtyeen levy sisältää 20 moksalaista, moniäänistä laulua. Levyn liitteenä on laaja tekstivihko, joka sisältää Tooraman esittelyn sekä laulujen sanat useilla kielillä, myös suomeksi.
Tooraman musiikkia on julkaistu meillä aikaisemminkin, Mipu Music julkaisi vuonna 1996 yhtyeen levyn Mordvin Songs. Nyt ilmestyneen uutuuden julkaisija on Tartossa toimiva Ersäläisen ja moksalaisten ystävien seura yhdessä Tooraman ihailijakerhon kansa.
Toorama on kotimaassaan ja myös kansainvälisesti hyvin arvostettu yhtye ja se on vieraillut myös Suomessa. Laulajat laulavat kovalla äänellä, jopa läpitunkevasti. Esiintyessään he kuulema katsovat kuuntelijoitaan silmiin.
- Haluamme välttää loppumme, haluamme estää kansaamme ja maatamme katoamasta. Jos katsojat ovat järkyttyneitä niin esiintyminen onnistui, sanoo yhtyeen johtaja Jovlan Olo levykannessa.
Kuuntelukokemuksena Tooraman levy on varsin mielenkiintoinen, mutta myös puuduttava. Laulujen sointi on todellakin välillä läpitunkeva. Kulttuuritekona levyn julkaiseminen on tietenkin hieno. Monet laulujen tekstit ovat sisällöltään yllättäviä eli hyvinkin dramaattisessa laulussa voikin olla varsin tyypillinen kansanperinneteksti.
Hannu Virtanen