Pihikoppelo on Sampo Laasasen, Heikki Kurttilan, Jukka Miettusen ja Timo Mäkelän muodostama, perusrentoa meininkiä soiva kansanmusiikkiyhtye. Soitinvalikoima on perinteinen. Levyllä soivat viulut, haitarit, mandoliinit ja mukaan mahtuu luonnollisesti myös laulua.
Kultamunat jakautuu selvästi kahteen linjaan; instrumentaalikappaleisiin ja laulettuihin. Jakoa on kannessa oikein korostettukin merkitsemällä näkyviin, mitkä kappaleista ovat instrumentaali-, mitkä vokaaliteoksia. Kätevä tieto sellaiselle, joka haluaa leikkiä Cd-soittimen ohjelmointimahdollisuudella.
Soitetuissa sävelmissä parhainta minusta on leppeä, rauhallinen ote. Otsaa ei rypistetä, eikä liikoja yritetä, musiikin annetaan soljua omalla painollaan. Letkeä ote tosin toisinaan luiskahtaa rytmisiin epätarkkuuksiin asti, ja muutamien kappaleiden kohdalla toivoisi vähän puhtia tempoon, mutta loppujen lopuksi pienet häilähtelyt eivät kokonaisuutta häiritse. Instrumentaalikappaleista sopivimmin mieltäni keinuttavat esimerkiksi Ruotsalainen sottiisi, Raatikaisen polska sekä Sampo-Jaakko Laasasen säveltämä Miettuspolska.
Lauletut sävelmät ovat turvallista peruskansanlaulua, enimmäkseen kuitenkin sieltä humoristisemmalta suunnalta. Hauskimpia kaikista on ehkä eläinsatujenkin liioittelutyyliin nivoutuva kertomus ison talon jättiläismäisestä siasta. Siantappojenkka kertoo suorasukaisen tarinan valtavasta eläimestä, erityisesti sen viime hetkistä. Tekstin mukaan sika oli niin suuri, että tappajaissoppaakin syötiin neljässä talossa yksitoista viikkoa ja läskiä riitti vielä lasten lapsillekin.
Pihikoppelon Kultamunat on hyväntuulinen ja miellyttävällä tavalla helppo levy. Musiikkia voi lähestyä yksinkertaisella otteella, eikä ole pakko ryhtyä monimutkaisiin analyyseihin. Minusta Kultamunat on oivallista lääkettä päivän paineiden aiheuttamien päänsärkyjen lievittämiseksi, ja aion sitä sopivina annoksina siihen tarkoitukseen käyttääkin.
Marjo Jääskä
Tämmitukat on alahärmäläinen uusiokansanmusiikkia/folkrockia soittava ryhmä. Yhtye on toiminut viitisen vuotta ja Lastulevy -niminen äänite on Tämmitukkien toinen. Debyytti-CD oli nimeltään Tukka pois ja se ilmestyi vuonna 1997.
Tämmitukat ovat ehtineet toimintansa aikana olla monessa mukana. Vuonna 1997 yhtye oli yksi Kaustisen Kansanmusiikkijuhlien juhlayhtyeistä ja esiintymiskokemusta on hankittu Kaustisen lisäksi muun muassa Eteläpohjalaisista Speleistä, Samuelin Poloneesista ja Haapavesi Folkista. Ilmeisesti Tämmitukkien musiikin rockhenkisyys ja reipas soundimaailma poiki bändille keikan myös Provinssirockin alue-esiintyjäksi. Yhtyeen tuoreimpia meriittejä on esiintyminen Helsingin Juhlaviikkojen Art goes KAPAKKA -ohjelmassa.
Tämmitukat soittavat railakasta ja reipashenkistä menomusiikkia, jonka ytimenä on ainakin Lastulevy-levyllä rosoinen laulu. Tämmit haluavat selvästi olla humoristisia tarinaniskijöitä, jotka eivät kaihda naiiveiltakaan tuntuvia sutkauksia. Äkkiseltään touhun voisi leimata puberteettiseksi, mutta joku juju banaaleiden riimien ympärille silti piiloutuu. Onko tuo salaperäinen koukku se soittamisen riemu ja helppous, joka levyltä välittyy vai vastustamattoman huvittava uhoaminen ja mahtipontisuus, en tiedä. Kovin syvällistä tarkastelua säkeet eivät tietenkään kestä, vai mitä sanotte seuraavasta: venehessä istun ja kala ei nappaa / ulapalla seilaan ja nakkelen vappaa / tuon tuosta sivuavat mietteeni akkaa /kaloitta jos palajan niin hän minut hakkaa.
Lastulevyn kappaleet ovat neljää raitaa lukuun ottamatta Tämmien omia. Nuo neljä tradia ovatkin sitten perinnettä sen syvimmässä merkityksessä. Tämmitukat nimittäin laittavat uuteen uskoon sellaiset klassikot kuin Minä olen Härmän Kankaanpäästä, Isoo-Antti, Niin minä neitonen ja Pilkkalaulu (mitähän tuallaasekki laattialle menöö...). Uuteen uskoon on toisaalta ehkä liian vahva ilmaisu, sillä kovin radikaaleja sovitukset eivät sittenkään ole, eivätkä ainakaan tuo mitään uutta kappaleiden ominaissävyyn.
Tämmitukat ei liiku kovin omaperäisillä linjoilla. Huumoripitoista, kansanlaulupainotteista musiikkia ovat tehneet ja tekevät muutkin. Yhtymäkohtia kuulen esimerkiksi takavuosina vaikuttaneeseen Nypykät -yhtyeeseen, sekä Kaustisen tämän kesäiseen Vuoden Yhtyeeseen Bill Hota & The Pulversiin. Bill Hotaan ja kumppaneihin ajatukset menevät jo senkin vuoksi, että Lastulevyllä tarinan Isoo-Antista ja Rannanjärvestä tulkitsee käsittämättömän komeasti ja -olisiko liian hienoa sanoa- sisäistyneesti Juhani Lautamaja.
Lastulevyltä löytyy musiikin lisäksi myös multimediaesitys, joka sisältää muun muassa tietoa yhtyeen historiasta, soittajien kommentteja levyn kappaleista ja melkoisen määrän kuvia yhtyeen matkan varrelta. Multimediaosuus, josta pääasiassa vastaa Tuomas Järvi, on selkeä, kiinnostava ja erittäin tyylikäs ja avaa Tämmitukkien sielunmaailmaan uuden näkökulman.
Kovin paljoa yhdellä kertaa ei Tämmitukkien päällekäypää huumoria jaksa. Levy kerran läpi on ehdoton maksimi, ellei sitten satu jostain syystä olemaan poikkeuksellisen vauhdikkaassa mielentilassa. Olisiko tämä erityisen sopivaa bileiden pohjustusmusiikkia? Kokeilkaa!
Marjo Jääskä
Mona-Liisa Malvalehto on nuori, rovaniemeläinen harmonikansoittaja, joka on kouliintunut monissa kilpailuissa ja useilla ulkomaiden esiintymismatkoilla. Virtuoosimaisen soittajan opettajina ovat toimineet Seppo Leino ja Jouko Pääkkönen.
Levyn kappaleista valtaosa on Seppo Leinon sovituksia, mutta säveltäjistä löytyvät mm. C. M. Bellman, Kalervo Hämäläinen, Jukka Kuoppamäki sekä alati kaikkialla kummitteleva trad. Useimmat kappaleista ovat jo valmiiksi ns. kansansuosikkeja eikä levy niinkään esittele uusia kappaleita kuin soittajansa taituruutta. Tutut ja osittain jo kuluneetkin kappaleet ovat saaneet tämän levyn myötä uuden teflonpinnoitteen. Mukana on sekä herkkiä että vauhdikkaita kappaleita, kuten Tukholman polkka, Pisaroita, Lapin äidin kehtolaulu sekä Kimalaisen lento.
Malvalehto tulkitsee sovitukset taidokkaasti ja varmalla otteella, mutta soitosta puuttuu (ainakin vielä) tietynasteinen omaehtoisuus, joka erottaa harmonikansoittajan toisesta kuulokuvallisesti. Sovitukset sisältävät kuitenkin hauskoja oivalluksia, joiden soittaminen sopii Malvalehdolle kuin nenä päähän.
Levy on kovin lyhyt esitelläkseen Mona-Liisan soittoa mahdollisimman monelta kantilta. Menestykset festivaaleilla ja kilpailuissa ovat antaneet sijan tämänkin soololevyn julkaisemiselle. Ehkä seuraava levy on vielä enemmän soittajansa näköinen ja kuuloinen jäämme odottamaan.
Juho Koiranen
Kör i vind on suomenruotsalaisen pelimanniryhmän Halsbrytarnan tuore levy. Kokoonpano, johon tällä hetkellä kuuluu viitisentoista soittajaa on kotoisin Helsingistä ja on toiminut jo vuodesta 1973 lähtien. Halsbrytarna eli Kaulankatkojat esittävät suomenruotsalaista, suomalaista ja pohjoismaista kansanmusiikkia.
Kör i vind -levy sisältää lähes tunnin verran musiikkia ja kuulijalle avautuu pohjoismainen kansanmusiikillinen maailma kaikkiaan kahdenkymmenenyhden sävelmän kautta. Noin puolet kappaleista ovat alkuperältään traditionaalisia, puolet sävellettyä kansanmusiikkia. Ryhmän pelimanneista taitojaan säveltäjänä esittelee erityisesti Ricke Mette, jolta levylle on valittu peräti viisi sävelmää.
Suurin osa sävelmistä esitetään koko pelimanniryhmän voimin. Viulut, kitarat ja harmonikat soivat täyteläisesti, eivätkä kuitenkaan liian massiivisesti. Muutamilla raidoilla on käytetty pienempää kokoonpanoa ja ajatus onkin mielestäni hyvä. Korva saa levätä tuhdinpuoleisen äänimaiseman jälkeen ja tarkkaavainen kuulija voi nautiskella myös hienostuneemmista sävyistä. Hyvä esimerkki sopivan herkästä tulkinnasta on levyn toinen raita Klövsjö, joka soitetaan kahdella huilulla, kitaralla, harmonikalla ja bassolla. Myös Ricke Metten sooloviulunumero Snottis levyn loppupuolella tuo kivaa vaihtelua.
Kör i vind on sujuva levy ja sitä voi suositella valoisan ja iloisen pelimannimusiikin ystäville. Kansitekstin ajatusta lainaten muistutan myös, että Kör i vind on tehty paitsi kuunneltavaksi myös tanssittavaksi!
Marjo Jääskä
Kämmärien CD sisältää pääosin yhtyeen jäsenten säveltämiä ja sanoittamia lauluja. Yhtyeessä soittavat ja laulavat Pasi Mäkikyrö (kitarat, laulu), Ulla-Maija Veijola (tinapilli, nokkahuilu, laulu), Tommi Salmela (mandoliini, laulu), Jaska Vetämäjärvi (rummut, percussiot), Greta Hovi (viulu, laulu), Kati Hyyryläinen (harmooni) ja Matti Niemi (basso, laulu).
Kämmäreitten yleisote on myönteisellä tavalla viihteellinen. Jotkut laulut tuovat mieleen radiossa paljon soitetun Puolikuun. Laulut rakentuvat rauhallisemmasta A-osasta ja vauhdikkaammasta kerrosta. Erikseen sävellettyjä väliosia ei juuri ole. Kappaleet ovat yksinkertaisia mutta monin osin toimivia. Välillä mukaan kaipaa kyllä suurempia melodiakaaria ja persoonallisempia soinnututuksia. Myös laulujen tekstit ovat myönteisellä tavalla yksinkertaisia, mutta osin tavanomaisia. Niihin kaipaa lisää yllätyksiä, kielikuvia, runollisuutta.
Yleisotteeltaan Kämmärit on hyvin musikaalinen ryhmä. Esityksistä paistaa läpi esittämisen riemu ja luonnollisuus. Myös levyn kokonaisuutta on selvästi mietitty.
Hannu Virtanen
Tanssiryhmä Tsuumi perustettiin syksyllä 1998. Ryhmä on esittänyt Helsingissä kesäisin folklore show'n. En ole esitystä nähnyt, mutta lehtijuttujen mukaan ainakin kesän 2000 esitys oli varsin onnistunut.
CD Risteys sisältää Tsuumin muusikkojen musiikkia eri koreografioihin. Säveltäjinä ovat toimineet pääosin yhtyeen jäsenet Hannu Kella (haitarit) ja Antti Järvelä (kitara ym.). Lisäksi yhtyeessä soittavat Esko Järvelä (harmoni, piano), Jarno Tastula (viulu, mandoliini, munniharppu) sekä Vilma Timonen (kanteleet). Levyn on tuottanut Timo Alakotila ja se on äänitetty Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosaston studiossa.
Tanssiesityksiin tuotetun musiikin taltioinnissa on aina omat ongelmansa. Jotkut osat kappaleissa saattavat esimerkiksi tuntua pitkiltä ilman tanssia. Tsuumin CD:n kohdalla tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa tai sitten sovituksia on levytystä varten tiivistetty.
Kaikkiaan CD:n niin sävellykset, sovitukset kuin tulkinnatkin ovat tasapainoisia ja ammattitaitoisia. Erityisesti kiinnittyy huomio Kellan taidokkaisiin hanuriosuuksiin, kauniin perinteisesti soiviin viuluihin sekä tarkasti soitettuihin kitaroihin.
Vaikka CD:n sävellykset ovat uusia ja muusikot nuoria, levy on kuitenkin aika perinteinen. Tässä lienee Tsuumin musiikkiryhmälle myös tulevaisuuden haastetta. Minä kaipaisin mukaan kokeilevampia osuuksia, esimerkiksi enemmän erilaisia soitinten käyttötapoja, oudompia ääniä. Erikoista Tsuumin levyssä on se, että bassoa on käytetty varsin säästeliäästi.
Kaikkiaan kyseessä on kuitenkin yksi vuoden parhaista kansanmusiikkilevyistä. Jos tahti jatkuu nykyisenä, ensi kesänä on pakko mennä katsomaan Tsuumin show.
Hannu Virtanen