Helsinkiläisen laulajan Ulla Maria Linjaman omakustanne sisältää 12 laulua. Cd lienee tehty ensisijaisesti eräänlaiseksi "käyntikortiksi" se on kätevä ojentaa mahdolliselle keikantarjoajalle. Useimmat laulut ovat tuttuja eri yhteyksistä, esim. Pekka Strengin Sisältäni portin löysin ja Rauno Lehtisen Muuttuvat laulut.
Ulla Maria on voimakas tulkitsija. Hänen laulutapansa muistuttaa monien näyttelijöitten tapaa tulkita lauluja. Kun vielä monissa kappaleissa taustat ovat niukkoja (monissa vain piano), laulajan tehtävä on erittäin haastava. Ulla Maria selviää tehtävästä kuitenkin hyvin. Välillä kuitenkin kaipaisi tulkintoihin lisää ilmeikkyyttä ja toisinaan melodiakaarten korkeissa kohdissa äänen väri voisi olla miellyttävämpi.
Yhtyeessä soittavat Terho Jaatinen (piano), Matti Saarinen (lyömäsoittimet, basso, kitarat ja koskettimet), Arto Nybom (viulu) ja Mikko Hyttinen (huilu). Suurin rooli muusikoista on Terho Jaatisella. Hän soittaa pianoa teknisesti ja tulkinnallisesti erinomaisesti. Piano voisi vain olla äänitetty paremmin vai olisiko kyse soittimen tasosta?
Hannu Virtanen
Timo Lehmus ystävineen on tehnyt omakustanteen, joka sisältää kuusi yhtyeen keskushahmon säveltämää ja sanoittamaa laulua. CD on äänitetty jo yli pari vuotta sitten. Timo Lehmus laulaa soolot sekä soittaa myös huuliharppua ja kitaraa. Yhtyeessä musisoivat lisäksi Juha Kuhlström (soolokitara, taustalaulu) sekä Ilona Ala-Leppilampi (viulu, taustalaulu).
Lehmus osaa tehdä sekä säveliltään että teksteiltään sujuvia lauluja. Useimmissa lauluissa myös tarinan perusidea on hyvä. Musiikillisesti levy sisältää selviä vaikutteita amerikkalaisesta kansanmusiikista, lauluissa on lännen tunnelmaa. Kokoonpanosta uupuvat basso ja rummut, mutta sovitukset ovat silti toimivia. Viulu ja huuliharppu hoitavat mukavasti soolokohdat ja tukevat hyvin myös lauluosuuksia. Myös kitarataustat ovat toimivia. Timppa Lehmus on laulajana persoonallisuus. Hänen äänensä on hyvin tunteikas ja tunnistettava.
Useammalla kuuntelukerralla levy tuntuu kuitenkin tasapaksulta, erityisesti laulujen soinnutuksiin kaipaisi lisää vaihtelua. Eikö väliin olisi mahtunut pari yllättävämpääkin sointua?
Hannu Virtanen
Mr. Mäläskä on Pirnaleksesta tuttujen Pekka Pentikäisen ja Antti Soinisen muodostama kamarimusikillista kansanmusiikkia esittävä yhtye. Mr. Mäläskän esikoislevyllä viulu ja haitari keskustelevat vuoroin vähäeleisen mietiskellen, vuoroin railakkaassa pelimannihengessä. Kaikki sävellykset ovat muusikoiden omia ja uutta suomalaista kansanmusiikkia kuullaan kaikkiaan yhdentoista sävelmän verran.
Levy on monipuolinen kokonaisuus, jossa kaikki osat sopivat kohdalleen. Kappalejärjestys on harkitun tuntuinen, eikä soitinvalikoiman suppeuskaan häiritse, sillä itse sävelmistä ja soittotyyleistä löytyy virkistävää vaihtelua. Kuulijaa tanssitetaan muun muassa sottiisin, hambon, tangon ja valssin tahdissa. Levyn avaa Antti Soinisen sävellys Tallatun sottiisi, joka kansitekstin mukaan on "oodi suolle ja suopursulle". Rauhallisesti käyskennellen etenevä sävelmä sopii hyvin johdatukseksi Mäläskän maailmaan, vaikka suopursun väkevää tuoksua en siinä tunnekaan.
Tämän hetkisiä suosikkejani ovat iätöntä rauhaa henkivä Kuolleen karhun veisuu sekä Maanitusta, jonka toistuvat pienet aiheet soivat vastustamatonta kutsua. Viihdyttävä on myös jo Pirnales-ajalta periytyvä hysteerisesti nytkähtelevä Krapulakatrilli. Kerrassaan mainiossa duosovituksessa levottomasti sahaava haitarimelodia saa seurakseen viileät viulukommentit, kuin muistutukseksi hauskanpidon arkisista seurauksista.
Mr. Mäläskää on helppoa ja rentouttavaa kuunnella. Muusikoiden yhteistyö on nautittavan varmaa, eikä kuulijan tarvitse pelätä lipsahduksia, ei teknisiä, eikä tyylillisiä. Mr. Mäläskän musiikki antaa monipuolisuudessaan ja pienimuotoisuudessaan tilaa kuulijan tuntemuksille ja mielikuville. Voi suositella Herra Mäläskää seuralaiseksi niin energiseen päivän paahteeseen kuin kesäyönhämärään saunakamariinkin.
Marjo Jääskä
Sorminäppäryyttä ja tunnelmointia. Näin voisi helpoiten kuvailla Petri Hakalan soololevyn sisältöä. Kirjo on melkoinen taidonnäyte kokeneilta muusikoilta ja oivallinen johdatus kielisoitinten maailmaan.
Kirjo esittelee Petri Hakalan kokemusmaailmaa monipuolisesti: esillä ovat sekä perinteinen että uudistava suomalainen kansanmusiikki, niin latinalaisamerikkalainen mandoliiniperinne kuin bluegrasskin. Levyn kappaleet ovat oivallisesti valittuja, joskin itse olisin muuttanut hieman kappalejärjestystä - Agua & Vinho (niin hieno kuin onkin) tuntuu lopussa heti Quebradinhan jälkeen ylimääräiseltä enkä välttämättä olisi sijoittanut heti alkuun peräkkäin kahta mollipolskaa (Rautanen ja Minor Mode).
Selviksi suosikeikseni nousivat bluegrasspoljentoinen Swingin' Bridge, aloituskappale Rautanen sekä tunnelmalliset On A Clear Day ja Sarastus. Näissä soittajien taidot tulevat ehkäpä parhaiten esille. Levyllä vieraileekin runsaasti soittajia, mainittakoon vaikkapa Tuomas Logren (kitara), Markku Lepistö (2-rivinen haitari), Janne Lappalainen (sopraanosaksofoni), Kalle Jämsen (kitara) ja Tapani Varis (basso ja munniharppu).
Äänityspuolelle terveisiä: mandoliinin vivahteikas soitto hukkuu toisinaan muiden soittimien, varsinkin haitarin ja saksofonin, alle ja kuulostaa välillä vain satunnaisilta napsauksilta. Tämä pienentää hieman nautintoa, muttei häiritse loppujen lopuksi liikaakaan.
Toisekseen kansien suunnittelijoille: taustatiedot ovat melko minimaaliset. Olisin toivonut lisää tietoa varsinkin trad-kappaleiden alkuperistä. Olisi ollut mukava lukea Hakalan aatoksia kappalevalinnoista ja levyn teosta ylipäätään, samalla kun kuuntelee taidokasta soittoa. Myös Hakalan itsensä tausta jää kysymysten peittoon, jos ei ole seurannut suomalaisen ammattilaiskansanmusiikin kehitystä silmä tarkkana.
Kaikesta tästä huolimatta ja juuri sen takia Kirjo on levy, joka kannattaa kuunnella useampaan otteeseen.
Juho Koiranen
Marianne Maans, Maria Kalaniemi ja Olli Varis esittelevät I Ramunders fotspår - levyllä suomenruotsalaista kansanmusiikkiperinnettä. Levykokonaisuus on korostetun suomenruotsalainen ja esimerkiksi kansitekstit ovat ensin ruotsiksi, sitten englanniksi ja vasta viimeiseksi suomeksi. Monikielisyyden idea on tietysti hyvä, mutta ongelmana on se, että monet kieliversiot tekevät levyteksteistä raskaat ja sekavat. Asiaa on tosin yritetty auttaa erilaisilla fonteilla, mutta kokonaisuus jää silti epämääräiseksi. Toinen teksteihin liittyvä harminaihe on erikielisten versioiden sisällöllinen vaihtelevuus. Omimmankielisen version lukeminen ei aina riitä, sillä uutta kiinnostavaa tietoa saattaa löytyä myös muista kieliversioista.
Levyn neljästätoista sävelmästä suurin osa on trad. -alkuperää ja vain neljä on kokonaan uusia sävellyksiä. Muutamat trad.- sävelmistä on löydetty varhaisemmilta äänitteiltä. Esimerkiksi levyn eräänlainen nimikappale, Ramunder -nimisen sankarin seikkailuista kertova balladi, on peräisin suomenruotsalaisen kansanmusiikkiperinteen tutkijan Otto Anderssonin äänittämältä fonografitallenteelta, jolle sen oli 1900-luvun alussa laulanut kökarilainen Karolina Finneman (1851-1937). Maantieteellisesti katsoen levyllä on edustettuna useita ruotsinkielisiä paikkakuntia; sävelmiä on kotoisin esimerkiksi Lapväärtistä, Jepualta, Porvoosta ja Närpiöstä.
Parhainta antia levyllä ovat mielestäni instrumentaalikappaleet. Menuetit ja muut tanssisävelmät soivat vapautuneesti, väliin jopa kujeilevasti. Lauletut sävelmät eivät sen sijaan oikein sytyttäneet. Epäilen tämän johtuvan lauluesityksien intensiteetistä. Kokonaisen tarinan sisältämät laulut, kuten Två jungfrur ja Herr Peder vaatisivat jännitteisemmän ja kertovamman otteen. Liian ohut ja jotenkin helppo laulutapa ei jaksa pitää kuulijaa kiinnostuneena.
I Ramunders fotspår herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta pidin sujuvasta soittopuolesta, toisaalta laulujen laimeus hämmästytti. Itse taidan ohjelmoida cd -soittimeni soittamaan pelkät instrumentaalit, joku toinen päätyy varmasti toiseen ratkaisuun. Kokonaisuudessaan levy ei ehkä ole taustamusiikkia suurille tunteille, mutta sopii hienosti vaikkapa rauhallisen iltahetken virkistykseksi.
Marjo Jääskä