Ideanikkari Pentti Rasinkangas tuo jälleen levyn suuren yleisön kuultavaksi. Rasinkangas on selvästi kypsytellyt näitä kappaleita saadakseen niihin oikean tunnun.
Tämän levyn hän on tehnyt ilman tuttua yhtyettään Ohilyöntiä vai onko sittenkään? Kun tarkastelee soittajaluetteloa, voi siellä havaita nimet Tommi Lievemaa, Jussi Siukola, Pekka Nättinen ja Petteri Pitkänen - kaikki entisiä tai nykyisiä ohilyöntiläisiä. Soittajia on mukana kuitenkin niin paljon, ettei tätä levyä voi nimittää Ohilyönnin omaksi. Levyllä esiintyy kaiken kaikkiaan yhdeksän laulajaa, neljä kitaristia, kolme kosketinsoittajaa, kolme basistia, kaksi lyömäsoittajaa, yksi saksofoninsoittaja ja yksi viulisti. Lisäksi on käytetty buzukia, mandolaa ja haitaria.
Ahon lapset Laura-Elina, Eerika, Juulia ja Juhana tuovat mieluisaa vaihtelua laulupuolella ja heillä on loistava tulevaisuus edessäpäin. Toki Rasinkangas laulaa itsekin muutaman laulun, mutta antaa estradin suurelta osin yhtyeelle ja uusille solisteille. Mä karhuja en pelkää / On täällä yksi Zorro esittelee kuulijoille yhden yhtyeen muusikoista, Ohilyönnin uusimman rekryytin Pekka Nättisen, joka päättä levyn hauskoihin tunnelmiin.
Sanoitukset ovat taattua Rasinkangasta. Niissä vilisevät jänikset, ukit, keijut, pikkuveljet, karhut ja monet muut maailman kummallisuudet. Lisäksi laulut sisältävät mm. kierrätysohjeita reggaen tahtiin. Toisaalta, jossain sanoituksissa on pientä ontuvuutta. Esimerkiksi levyn nimikkokappaleessa Miksi meillä ei ole koiraa lauletaan siitä, kuinka on hauskaa ja kertosäkeessä kysytään Miksi meillä ei ole koiraa?
Musiikillisesti tämä levy tuo mieleen Ohilyönnin varhaiskauden Balatonia-tuotannon. Soittimia ei ole säästelty ja soittajilla on selvästi hauskaa. Nyt ylös kaikki intiaanit, joka kuvaa onnistuneesti mielikuvitusrikkaiden, intiaaneihin hullaantuneiden lasten mielenliikkeitä ja aikuisten suhtautumista niihin, kuuluu ehdottomasti levyn parhaimmistoon. Toinen mainio kappale on Kun laulan laulun Äiti Maa, jolla puolestaan on potentiaalia tulla suomalaiseksi We Are the Worldiksi.
Pikkuseikkana voisi mainita sen, että levynkanteen kirjoitetut kappaleiden sanat eivät ole samassa järjestyksessä kuin missä kappaleet esitetään ja niiden etsiminen oli melko hankalaa. Kaiken lisäksi joissakin kappaleissa ovat säkeistöt menneet sekaiseen järjestykseen. Onko kannen teossa tullut kiire?
Rasinkangas ja kumppanit ovat tehneet oivallisen levyn kuunneltavaksi niin lapsille kuin aikuisillekin. Rytmien monipuolisuus ja sanoitusten positiivinen elämänasenne tempaavat mukaansa.
Juho Koiranen
Virroilta kotoisin oleva Vinku on alunperin perustettu Pohjois-Pirkanmaan musiikkiopiston kansanmusiikkiyhtyeeksi. Yhtye on toiminut kymmenisen vuotta ja sen historiaan kuuluu muun muassa Suomen pelimanniyhtyemestaruus vuodelta 1994. Vinkun kokoonpano on perinteinen; viuluja, harmoonia, bassoa. Musiikillisesti Vinku liikkuu samoilla linjoilla muiden viulupainotteisten pelimanniyhtyeitten kanssa. Läheistä sukua yhtye on esimerkiksi Trokalle ja JPP:lle.
Sahantälläri on Vinkun ensimmäinen levy, ja siinä kuullaan pääasiassa yhtyeen jäsenten omia sävellyksiä. Suurimman osa kappaleista on säveltänyt yhtyeen harmoonin (myös viulun) soittaja Mikko Kuisma, yksi kappale on basisti Kari Ketvénin ja yksi yhtyettä aikaisemmin ohjanneen, nyt siinä varsinaisena jäsenenä soittavan Jouni Järvelän.
Sahantälläri on miellyttävää kuultavaa. Soitto sujuu sutjakasti, eikä kuulijan tarvitse jännittää soittajien puolesta. Yhtyeen sointi on tasapainoinen ja melodiat kiinnostavia. Miellyttävyyden kääntöpuolella vaanii kuitenkin selkärangattomuuden ja liian helpolla pääsemisen vaikutelma. Melodiat soljuvat kyllä mukavasti, mutta musiikkiin kaipaisi kauttaaltaan tiukempaa otetta.
Eniten pidän Sahantällärissä polskista. Niissä Vinkun letkeä tyyli on parhaimmillaan.
Suomenruotsalaisten polskien pohjalle rakennettu Trinpolska keinahtelee tyylikkäästi ja kirkas sovitus vahvistaa melodian viileää tunnelmaa. Kamala polska leikittelee rytmin kanssa ja härnää kuulijaa ilmeisillä, mutta huvittavilla rytmisillä notkahduksilla. Levyn päättävä Årepolska puolestaan viehättää esimerkiksi salaperäisten ja hiipivien harmooni- ja bassosävyjen ansioista.
Vinku ei ehkä valloita uusia alueita kansanmusiikkikartalta, mutta tarjoaa kuulijalle hyvin soitettua peruspelimannimusiikkia. Kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan yhtye tulevaisuudessa kehittyy.
Marjo Jääskä
Ties miten monesta yhtyeestä (mm. JPP, Pinnin Pojat, Aldargaz) tuttu Arto Järvelä on julkaissut toisen soololevynsä. Arto Järvelä plays fiddle -albumilla muusikko on keskittynyt vanhoilta mestareilta opittuihin sävelmiin, eikä uutta sävellettyä kansanmusiikkia ole levyllä mukana yhtään. Alkuperäissävelmät ovat peräisin Elias Tallarin, Juho Antilan, Emil Riskun, J.E. Taklaxin, Torsten Pärusin & Valter Enlundin, K.F Lundgrenin, Frank Hietalan, Fiina Valon, Matti Haudanmaan sekä Antti, Johannes ja Martta Järvelän ohjelmistoista.
Arto Järvelä plays fiddle on soololevy sanan varsinaisessa merkityksessä. Pääosassa on sooloviulu, eikä sivurooleja ole ollut jaossa. Levyn alusta loppuun Arto Järvelä on kahden viulunsa kanssa.
Levyn kokoaminen sooloviuluesityksistä on hyvä ajatus. Järvelän viulismiin pääsee nyt paneutumaan ytimeen saakka, kun muita instrumentteja ei ole viettelemässä huomiota muualle. Ja kyllähän se viulu soi. Puhtaasti. Selkeästi. Musikaalisesti. Hengittäen. Vaikka soitto onkin tarkkaan harkittua ja huolellista, kokonaisuudesta ei silti jää pedanttista sivumakua. Taito ja osaaminen ei Arto Järvelällä jää vain irralliseksi ihmeeksi, jota pitää erikseen esitellä, vaan ne ovat työkaluja musiikillisten ajatusten ja oman muusikkouden erityislaadun toteuttamiseksi.
Arto Järvelä plays fiddle on hieno ja ainakin viulisteille opettavainen levy. Sen kuunteleminen ja musiikista nauttiminen on kuitenkin melko raskasta. 21 raitaa tiukkaa sooloviulua on järkälemäinen pala jopa viulunsoitosta kiinnostuneelle. Tämä levy ei kuulu niihin, jotka soivat päivästä toiseen stereoissa. Siitä kannattaa nauttia pieninä herkkupaloina silloin, kun mieli on viritetty kirkkaille ja vastaanottavaisille taajuuksille.
Marjo Jääskä
Pömpeli julkaisi toisen levynsä yllättävän nopeasti. Tämän levyn edeltäjä - Hilapiäles - ilmestyi vasta vuosi sitten. Kuitenkin yhtyeessä on havaittavissa huomattavaa kehitystä.
Kappaleiden sovituksiin ollaan panostettu ja sen huomaa. Sen sijaan, että kappaleet esitettäisiin niin perinteisesti kuin mahdollista, niissä kuuluu vaikutteita niin säkkipillimusiikista kuin rock¹n¹rollistakin. Musiikkityylien ennakkoluuloton yhdistäminen kuuluu vaikkapa Reisun kun helapäätä heilahutin -kappaleet hevityylisessä aloituksessa ja Hummani hei -tyyppisessä lopussa.
Myös soitinnukset ovat monipuolisempia kuin edellisellä levyllä. Satu Syynimaan trumpettia on käytetty tarkkaan harkiten ja Teemu Vuorelan rummutus luo hienoja tunnelmia esimerkiksi Härmässä häät oli kauhiat -kappaleessa -tervetullut lisä siis. Hienoista viulusovituksista huolimatta on todettava, että joissain kappaleissa viulujen unisono ei olisi kuitenkaan pahasta. Vaihtoehtoisesti sovituksia voisi monipuolistaa siten, ettei viulut soittaisi joka säkeistössä samaa - vaihtelu virkistää, sanotaan.
Osittain sovitustyön johdosta, mutta myös Risto Rannen voimakkaan äänen ansiosta, Pömpeli on saanut tappelulaulujen uhokohtiin oikeata henkeä. Enkä minä hurian luontoni tähäre pelotti minulta niskakarvat pystyyn!
Tappelulauluja-levyltä Pömpeli on tunnistanut sangen laajat voimavaransa ja hyödyntänyt niitä monipuolisesti. Tarinat Rannanjärvestä ja muista tappelijoista saavat arvoisensa tulkinnan.
Juho Koiranen
Tarujen Saari -yhtye on minulle täysin uusi tuttavuus. Levykansista ymmärsin, että ryhmä toimii Hartolan seudulla. Yhtyeen musiikki on saanut vaikutteita niin irlantilaisesta ja suomalaisesta kansanmusiikista kuin myös keskiaikaisesta musiikista. Pääosan lauluista ovat tehneet yhtyeen jäsenet Tapio Mattlar ja Vesa Vigman. Kaikkiaan Tarujen Saari -ryhmässä on kuusi jäsentä ja soittimina ovat mm. viulut, kitarat, huilut ym. Lisäksi vierailijat soittavat levylle osuuksia mm. sellolla ja kanteleella. Laulusolistina toimii Kaisa Saari.
Mielenkiintoisinta cd:llä ovat itse laulut. Tekstit ovat pääosin toimivia ja sävellyksissä on tavoitettu keskiaikaista tunnelmaa. Muuten en cd:stä erityisesti innostunut. Soittajilla on vaikeuksia soittimiensa kanssa ja myös laulusolistilla on täysi työ selvitä tehtävästään.
Hannu Virtanen
Arja Kastinen tutki jo edellisellä Iro albumillaan myyttisiä ja meditatiivisia sävyjä. Nyt mukaan matkalle on tullut pukinsarvitaiteilija Virpi Forsberg. Sarvisoittimineen ja kanteleineen Forsberg ja Kastinen kietovat meidät myyttisen arkaaisiin tunnelmiin. Vita -levyn minimalistinen ja maaginen väritys muistuttaa muinaisuudesta, toisaalta levyn musiikki huokuu jotain hyvin ajatonta.
Ajattomuuden vaikutelma muodostuu esimerkiksi kappaleiden pituuden kautta. Vita on hitauden ja toiston musiikkia. Kuudesta raidasta kolme kestää yli kymmenen minuuttia. Musiikkivideoiden ja kolmen minuutin iskelmäformaatin aikakauden ihminen ei jää kylmäksi on suorastaan pakko reagoida jotenkin.
Vita -levyn kappaleiden nimet ovat asiaankuuluvan tarunhohtoisia. Ukontaarna, Uuvanat, Kyyntähkä ja Pulsatilla vievät ajatukset alkuaikaan, tiedon tuolle puolen. Jännittävää vastakohtaisuutta ja vastapainoa tarunhohteiselle leijailulle tuo kuitenkin se huomio, että arkisesta retkeilykasviosta löytyy niin uuvana kuin pulsatillakin. Jos kuuntelee tarkasti on ehkä mahdollista aistia vihreän eri sävyt tai tuntea tunturin tuoksut.
Vita on täynnä vaikuttavaa musiikkia. Kuun keltto kappaleen kaikuisan kosmiset sävyt saavat miltei kuulemaan planeettojen singahtelut äärettömyydessä. Kuun keltto läväyttää eteen armottoman tyhjyyden tunteen. Pukinsarvella imitoidut lehmän ammumiset ja hyttysen ininät tuntuvat avaruudellisen tyhjyyden vastakommentteina lähes ironisilta. Arkinen konkretia, lehmät ja hyttyset eivät paljon lohduta, jos on syöksymässä kohti tyhjyyttä, kohti ei mitään. Kuun keltto hätkähdyttää ja järkyttää.
Tehokas kappale on myös Pulsatilla, jossa pahaa-aavistamattoman kuulijan korvaa rävähtävät koneistokanteleella soitetut pelottavat efektit. Eteenpäin pyrkivä, positiivinen musiikki saa näin välittömästi uuden valaistuksen. Pulsatilla tuntuu muistuttavan elämänmenon häilyvyydestä ja arvaamattomuudesta; koskaan ei voi olla mistään aivan varma.
Vita päättyy hienoon Hapro- nimiseen kappaleeseen. Siinä Forsbergin ja Kastisen kanssa soittaa arkistonauhan välityksellä Suomen tunnetuin pukinsarven soittaja kaukolalainen Liisa Pessi (1843-1919). Vuosikymmenten takainen sointi kirkastaa hyvin ajattomuuden ideaa. Hapro päättyy Forsbergin pukinsarven uljaaseen sointiin. Musiikki sulautuu suureen kokonaisuuteen ja jotenkin tulee tunne kuin soitto jatkuisi, vaikka levy loppuukin.
Vita ei ole sellaista musiikkia, joka laitetaan soimaan kevyen keskustelun taustalle tai nauhoitetaan autokasettiin tai hölkkälenkin korvalappustereoihin. Vitaan kannattaa keskittyä. Minulle Vita on yön, hitauden ja aineettomuuden musiikkia. Kuuntele, mitä se sinulle tarjoaa.
Marjo Jääskä