OPPIA IKÄ KAIKKI



Olen monasti ajatellut, miksi niin moni jättää soiton opiskelunsa kesken, olipa kyseessä mikä soitin tahansa. Olen itsekin aikanani kokeillut soiton opiskelua klarinetilla ja sitten hanurilla. Alkuinnostuksen mentyä se tuntui aika ikävältä pänttäämiseltä kummallakin soittimella. Soittimesta se ei siis ollut kiinni. Sitten olen päätellyt, että olen helposti innostuva ja helposti väsähtävä, ja että vika on minussa itsessäni. No niin tietysti onkin, mutta ei yksin minussa vaan monissa muissakin, jotka ovat keskeyttäneet opiskelunsa.

Mutta ehkä syy ei olekaan yksin meissä väsähtäneissä, koska meitä edelleen kiinnostaa musiikki ja musisointi kutakin omalla taidollaan. Ehkä syy onkin ollut opetusmenetelmässä. Nyt voidaan sanoa, että onhan niin monesta tullut hyvä soittaja vakiomenetelmällä, jossa käydään soittotunneilla, aloitetaan alkeis- tai ykkös- kouluvihkon alusta, heti nuottien mukaan opettajan johdolla. Näin on kasvatettu paljon erittäin hyviä soittajia. Nimenomaan kasvatettu. Heillä on ollut tarpeeksi hyvää kannustusta ja kunnian himoa. Kaikki kunnia heille!

Menetelmässä ei siis ole ollut vikaa, ellei oteta huomioon sitä, että monet heistä eivät pysty soittamaan korvakuulolta mitään, vaan aina on oltava nuotit edessä tai kappale on ollut opeteltava ulkoa nuoteista. Mutta paljon useammalle tämä, sanottakoon kasvatusmenetelmä ei ole sopinut. He olisivat halunneet itse kasvaa muusikoksi. Moni on niin tehnytkin ja monet heistä ovatkin varsinaisia luonnon lahjakkuuksia. On kuitenkin selvää, että tullakseen taitavaksi, pelkät luonnon lahjat eivät yksistään riitä kenellekään. Kyllä yhtä tärkeitä ovat opetus, kannustus, ahkeruus ja sitkeys. Olisi vain oltava kullekin oikea opetusmenetelmä.

Tässä kohtaa tuleekin kuvaan mukaan kansanmuusikko, pelimanni. Hänen tärkeimpiä avuja ovat musikaalisuus, hyvä sävelkorva ja hyvä rytmitaju ja opiskelumenetelmänä hyvin soitetun musiikin kuuntelu ja soiton harjoittelu. Tietenkin musiikin teorian tuntemus on hyödyksi kansanmuusikollekin, vaikka hän korvakuuloltakin osaa soittaa fraseerauksen ja artikulaation, legatot, staccatot portatot, portamentot ja nyanssit oikein.

Moniäänisillä soittimilla soitettaessa sointuopin tuntemus on tärkeää, varsinkin jos soitetaan ilman nuotteja. Nuoteistakin, esim. kitaralla ja hanurilla soitettaessa, on tunnettava ainakin sointumerkit. Ilman nuotteja soitettaessa on tiedettävä sävellajien kantasoinnut ja niiden käyttö, eli erilaiset melodiasta riippuvat sointukierrot. Siinä kyllä tarvitaan yleensä opetusta, mutta kun vähitellen alkuun pääsee, niin se on kyllä kiinnostavaa. Esimerkiksi hanurilla on mukava soitella tuttuja melodioita ulkomuistista, jos osaa vasemman käden säestyksen. Muuten, hanurin ns. bassopuoli on pedagogisesti mitä loogisin sointuopin rakennelma sinänsä. Siinä on johdonmukaisessa järjestyksessä tärkeimmät soinnut, kuten duuri-, molli-, septimi- ja vähennetyt septimisoinnut sävellajien kantasointujen järjestuksessä vierekkäissävellajeittain.

Palataksemme opiskelumenetelmiin, on todettava, että perinteistä koulumuotoista opiskelua arvostetaan eniten. Tosin suzuki-menetelmäkin on jo saanut jalansijaa. Mutta kyllä harrastusmuotoiselle itseopiskelullekin ja musiikkiharrastukselle yleensä pitäisi antaa enemmän arvoa. Perinteisessä klassisen musiikin opetuksessa annetaan oppilaalle sellainen käsitys, että vain tällainen opiskelu on ainoa oikea tapa, kun pitäisi huomioida se, millainen tarkoitus opiskelulla on. Tuon käsityksen takia monet soiton opiskelijat, joilta jostakin syystä opiskelu jää tavallaan kesken, jättävät soittoharrastuksen kokonaan, ajattelematta, että se mitä on ehditty oppia, on hyvä apu harrastelijamuusikolle, kansanmuusikolle, pelimannillekin. Aktiivista musiikin harrastusta ei pitäisi jättää kokonaan, vaikka tietoinen opiskelu jääkin.

Kommentit allaolevaan sähköpostiini!

Siis soitellaan edelleenkin, kukin taidollaan!

Aarne Laurila

aarne.laurila@mail.suomi.net