Gjallarhorn
Ranarop - call of the sea witch
Intro / Konungen och trollkvinnan / Herr Olof / I fjol så / Solbön, Åskan / O-vals / I riden så... / Sjöjungfrun och konungadottern / Folkesongen / Elviras vals, Oravais menuett / Eldgjald / Ramunder / Kulning / Epilogue
Nykykansanmusiikkiyhtye Gjallarhorn perehdyttää meitä suomenruotsalaiseen kansanmusiikkiin. Yhtye ammentaa musiikkinsa perustan vanhasta suomenruotsalaisesta traditiosta, ja esimerkiksi balladit ovat innoittaneet muusikoita sovitustyöhön. Gjallarhorn oli vuonna 1996 yksi Kaustisen juhlayhtyeistä, ja kuulin ryhmää festivaaleilla useaan otteeseen. Soitto kuulosti tuolloin oikein hyvältä; varmalta ja täyteläiseltä. Gjallarhornin levy Ranarop ei yllä aivan live-esitysten tasolle, vaikka yhtyeelle ominaista maagista vetävyyttä äänitteelle onkin onnistuttu tallentamaan.
Gjallarhornin soinnin tekee erikoiseksi Australian aboriginaalien päristelysoitin didgeridoo. Soitin luo melodioille bordunaäänen tyyppistä pohjaa ja antaa musiikille shamanistista ja hypnoottista sävyä. Taustahyrinä toki luo tehokkaasti staattista tunnelmaa, mutta toisaalta tasaista sointimattoa on melko raskasta kuunnella, ja korviensa tuulettamiseksi kuulija saattaa kaivata välillä väljempisointisia jaksoja.
Ranarop-levylle kaipasin rytmistä ryhtiä. Äänitteellä on monta kappaletta, joissa on ilmeisesti tavoiteltu yhtyeen myyttiseen imagoon sopivaa viipyilevää tunnelmaa. Tämä on kuitenkin ongelmallista, sillä hitaissa ja maalailevissa sävelmissä musiikki on vaarassa jäädä liian jäsentymättömäksi, eikä sykettä oikein tunne harhailun alta. Selväpiirteisemmissä kappaleissa rytminkäsittely toimiikin paljon paremmin. Rytmisesti onnistuneimpia raitoja on balladi Herr Olof, jossa haahuilusta tai toisaalta liian tiukasta rytmisestä pakkopaidasta ei ole tietoakaan.
Yksittäisistä kappaleista suosikkini nousevat aika selvästi esiin. Kiinnostava on esimerkiksi O-vals, jossa melodia jäsentyy kolmijakoisesti ja bassopuoli kaksijakoisesti, ja välijaksossa tasojen rytmit aina hetkeksi kohtaavat. Rytminen mustavalkoisuus laittaa päätä kivasti pyörälle, vaikka keino ei aivan tuoreimpia olekaan. Onnistunut on myös tulkinta I riden så -balladista. Sovituksen yksinkertaisuus ja turhia korostuksia välttävä laulutapa varmistavat sen, että kuulijalla on suora yhteys tarinaan, eikä minkäänlainen ylitulkinta pääse väliin. Olen kuunnellut paljon myös balladia Konungen och trollkvinnan, kolmijakoista tanssiparia Elviras vals / Oravais menuett sekä levyn ainoaa suomenkielistä kappaletta Eldgjald. Viimeksi mainitun muistan hyvin yhtyeen Kaustisen esityksistä, ja vaikka levylle tallennettu onkin live-versiota seesteisempi, yhteissoiton notkeudesta ja sujuvuudesta huomaa, että sävelmä on yhtyeen perusohjelmistoa.
Marjo Jääskä